Reininkullan arvostelu nostaa esiin kulttuurikritiikin vanhanaikaisia valtarakenteita

Kun olen toiminut väärin, hölmösti tai ajattelemattomasti, on tyttärelläni tapana kysyä: ”Miten meni – noin omasta mielestä? Tämän kysymyksen voisi esittää HS:n kulttuuriosaston all male -paneelille Hannu-Ilari Lampila ja Vesa Sirén heidän saatuaan päätöksen Kansallisoopperan Ringin ensimmäisen osan murskajaiset. Melkoisia veijareita nämä Nibelungin veljekset.

On kulttuurikritiikkiä ja kulttuurikritiikkiä. Ensimmäinen on luonteeltaan sellaista, joka lähtee taideteoksen (konsertti, ooppera, teatteri, kirja, performanssi jne.) kokonaisvaltaisesta ymmärtämisestä ja tarkastelee sitä mahdollisimman objektiivisesti teoksen sanomasta, tyylilajista ja tarkoitusperistä lähtien. Tällöin se pyrkii erittelemään teoksen vahvuuksia ja puutteita selkeän näyttöperustan kautta – viime kädessä subjektiivisten lasien läpi katsottuna tosin. Tätä mallia voisi kutsua teoslähtöiseksi arvioinniksi. 

Toinen kulttuurikritiikin malli on taidepoliittinen tai instituutiolähtöinen tapa tarkastella teosta. Siinä teos asetetaan keskelle taidepolitiikan valtarakenteita, koulukuntia ja näiden välisiä jännitteitä. Tarkastelun kohteena olevaa teosta arvotetaan sen mukaan, miten se asemoituu suhteessa instituutioiden ja traditioiden välisiin multilateeralisiin voimakenttiin.

Kansallisoopperan Reininkullan kritiikkiä (Vesa Sirénin ennakkojuttu 26.8 ja Hannu-Ilari Lampilan ooppera-arvostelu 1.9.) kuuluvat selvästi jälkimmäiseen. Kriitikkojen kunniaksi on sanottava, että he tekivät tämän niin avoimesti, ettei lähestymistavan valinta jäänyt lainkaan epäselväksi. Tai sitten murskajaisissa oli sen verran kiihkoa ja tunteiden paloa, ettei jälkiä edes huomattu peittää. Nyt roiskui kuitenkin niin pahasti yli, että myös oopperauutisointia vähemmän seuraavat Hesarin lukijatkin hieroivat silmiään todistaessaan veljesten mellastelua.  Lampilan arvostelun yhteyteen alkoi ilmestyä lukuisia HS:n kulttuuritoimituksen toimintaa ihmetteleviä kommentteja ja satoja peukutuksia itse teokselle. 

Arvostelu on tarkoitushakuista jo alkumetreiltä. Vesa Sirénin henkilökuva ohjaaja Anna Kelosta punkkarikuvauksineen ja topless-tarjoilija -konnotaatioineen hakee vertaistaan sukupuolittuneen kulttuurikritiikin kaanonista.  Koko jutun läpikäyvänä teema on miesohjaaja Kari Heiskasen nerokkaan finanssikapitalismikonseptin (jota ei tosin ole missään yhteydessä edes avattu) hylkääminen ja produktion toteuttaminen oopperan naispuolisen rividuunarin toimesta. Jutussa tosin unohdettiin mainita, että kyseinen ”assistentti” kuuluu maamme kokeneimpiin eturivin oopperaohjaajiin. Hänen työtään on arvostettu laajasti niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Toimittajasetä huomasi myös ylhäältä norsuunluutornista muistuttaa, että ”Anna Kelon ohjauksen on nyt pakko onnistua. Muussa tapauksessa Kansallisooppera on kiinni taiteellisessa flopissa kaksi vuotta tästä eteenpäin ja yleisö jää vain miettimään, minkälainen Kari Heiskasen ohjaus olisi ollut.” Tieteellisessä tutkimuksessa tällaista ajattelumallia kutsutaan kontrafaktuaaliseksi päättelyksi – kulttuurikritiikissä parempi termi olisi kenties turhanaikainen spekulaatio. 

Kun aamuvuorolaisen duuni Nibelungin avolouhoksella päättyy, kutsutaan paikalle itse ylikriitikko, HS:n kulttuuriosaston iskurityöläinen ja tuhannen taideteoksen tuhoaja Hannu-Ilari Lampila. Ylikriitikko on toki jo eläkeläinen, mutta tällaisiin murskajaisiin emeritus on enemmän kuin tervetullut. Lisää iskuvoimaa – ja sitä tulee.

Hannu-Ilari Lampilan Reininkullan arvostelu jatkaa siitä, mihin Sirén ja Yleisradion kulttuuritoimitus ovat sen kehystäneet. Kansallisoopperan kesäiseen työilmapiirikeskusteluun, Heiskasen potkuihin ja ”kokemattoman” apulaisohjaajan valintaan hänen tilalleen. Lampila maalaa kuvan tylsästä aikuisten sadusta ja sanomaansa terästääkseen vertaa sitä Helsingin juhlaviikoilla esitettyyn Ringin lastenoopperaversioon, ”jossa koko Nibelungin sormus oli puristettu kahteen tuntiin ja lapsille tarkoitettuun leikilliseen esitystyyliin. Sen seuraaminen oli paljon jännempää”. Kokenut kulttuurikritiikko hallitsee hyvin tyylilajien kirjon ja mielikuvien luomisen. Arvostelun punchlinen miettimisessä joku nuoremmista kollegoista olisi tosin voinut hieman auttaa nestoria.  Pitkän hiuksien haromisen ja pohdinnan jälkeen ylikriitikko ei keksi muuta sanottavaa kuin, että  ”koska näyttämöllä ei ole vahvaa dramaattista jännitettä, se heijastuu myös orkesteriin: soitosta puuttuu sähköistävä kipinöinti.” En usko, että tätä lapsusta tarvitsee edes kommentoida. 

Aikuisten satu tuntui muuten miellyttävän valtaosaa yleisöä ja myös suurta joukko kulttuurikriitikoita, sillä muissa medioissa arviot olivat varsin positiivisia – osassa jopa ylistäviä. Tämä ei ole ihme sillä Kansallisoopperan Reininkullassa kaikki osa-alueet loksahtivat kohdalleen. Aamulehteä lainakseni: ”Anna Kelon odotettu ohjaus Richard Wagnerin Reininkullasta luovii taitavasti modernin tekniikan ja perinteen aallokossa ja (…) suomalaisten Wagner-laulajien unelmajoukkue tekee urotyön kapellimestari Esa-Pekka Salosen johdolla”. Jännä juttu. 

Lampilan mukaan ”Kansallisoopperan johtoa on syytetty ”jäykästä ja hierarkkisesta työkulttuurista” ja ”toista ihmistä alentavasta käytöksestä”.  Nyt kansallisen moraalinvartijan soisi lukevan vielä kertaalleen oman Reininkullan murska-arvionsa ja asettuvan sen jälkeen kokovartalopeilin eteen. Todennäköisesti peili vastaisi, että arvostelu on malliesimerkki jäykästä ja hierarkkisesta valtamedian kulttuuripolitiikasta ja toista ihmistä alentavasta käytöksestä.

Valtamedian hierarkkinen taidekritiikki kuuluu niihin auringonlaskun instituutioihin, joita verkostoitunut, itseohjautuva sosiaalisten ja kulttuuristen merkitysten luomisen kenttä on hapertanut jo vuosikymmenten ajan. Enää ei tarvita taidepolitiikan portinvartijoita. Enää ei tarvita kulttuurin ylipappeja, jotka kertovat taidetta ymmärtämättömälle kansalle mikä on hyvää ja mikä huonoa taidetta, mitä kannattaa katsoa, kuunnella ja lukea ja mitä ei. Kulttuurin kuluttajat osaavat muodostaa oman näkemyksensä ja vaihtaa ajatuksiaan sosiaalisen median kautta. Sopivasti Nibelungin sormuksen viimeinen osa on nimeltään Jumalten tuho.

Petri Uusikylä

Lumedemokratiasta kaikkien sotaan kaikkia vastaan

Vuonna 2009 Katja Boxberg ja Taneli Heikka julkaisivat avoimen yhteiskunnan puolustukseksi laaditun pamfletin Lumedemokratia. Kirja pöllytti vanhoja elitistisiä valtarakenteita ja peräänkuulutti avointa keskustelua kansakunnan tilasta ja historiasta. Myös uusia toimijoita kaivattiin vallankäytön areenalle tuomaan moniäänisyyttä ummehtuneeseen poliittiseen keskusteluun.

Vajaassa kymmenessä vuodessa moni asia on muuttunut – jopa siinä määrin, että konsensusyhteiskuntaa on tullut ikävä. Kun pullonhenki päästettiin vapaaksi, se ei ollutkaan mikään Afrodite tai Apollon vaan näyttöpäätteen takana istuva kalsarikänninen Haades; räyhähenki, joka pohjattoman tietämättömyyden tilassa kommentoi itsevarmalla äänellä, vahvasti yksinkertaistaen, kompleksisen maailman ilmiöitä. Nimimerkin takaa luonnollisesti.

Taloustieteessä puhutaan schumpeteriläisestä luovasta tuhosta, jossa vanhat yritykset, tuotteet ja ammatit katoavat uusien ja tuottavampien tieltä. Ehkä totuudenjälkeisessä politiikassakin on kyse vanhojen valtarakenteiden kuolemasta ja uusien syntymisestä niiden tilalle. Millaisten – sitä ei varmasti kukaan vielä osaa kuvata. Olemme saavuttaneet eräänlaisen bifurkaatiopisteen, jossa vanha valistuksen ideologian mukaan viritetty edustuksellisen demokratian malli häilyy uuden, reaaliajassa toimivan ja kantaa ottavan suoran osallistumisen taustalla – väliin sammuen ja väliin syttyen uudelleen. Onkin kiinnostavaa pohtia millainen uusi tai syntymässä oleva poliittinen kulttuuri on?

Valtamedialla ja perinteisillä politiikan tutkijoilla on tähän masentavan selkeä vastaus. Uustietämättömyys on johtamassa ääriliikkeiden, rasismin ja suvaitsemattomuuden kasvuun. Konsensusyhteiskunnista on siirrytty dissensus-yhteiskuntiin. Viimeinen esimerkki saatiin viikon takaisista Saksan vaaleista, joissa oikeistopopulistinen AfD-puolue nousi kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi ja raivasi tiensä liittopäiville.  Syyrian kriisin liikkeelle laittamat pakolaisvirrat ovat aiheuttaneet huolta kaikkialla Euroopassa. Pelosta nouseva luonnollinen reaktio on kosto tai Saksan tapauksessa valtaeliittiin kohdistuva syvä epäluottamus ja tyytymättömyys.

Uutta demokratiaa ei kutenkaan rakenneta pelon voimalla vaan uudenlaisella yhteisöllisyydellä. Ongelmat ympärillämme (niin globaalisti kuin lokaalisti) ovat niin monimutkaisia ja muodostavat keskinäisriippuvuussuhteessa olevia ongelmaryppäitä, joita ei enää voida ratkaista toimialakohtaisin erillispäätöksin tai kapeiden erillisintressien määritteleminä. Uuskonsensus ei siis voi olla Boxbergin ja Heikan kritisoimaa korporativistista ylhäältä alas –saneltua hierarkkista vallankäyttöä vaan kansalaisyhteiskunnan tasolla synnytettyä pienimuotoista asioiden yhteensovittamista ja asteittaista parantamista.

Tämä ajattelu ei ole vain deliberatiivista haihattelua vaan sitä tapahtuu jo kaiken aikaa niin kaupunkiyhteisöissä kuin maaseudulla, jossa talkoohengellä ja yhteistoiminnalla on syvät kulttuuriset juuret. Kyse on pitkälti myös näkökulman muutoksesta. Sen sijaan, että haukomme henkeämme jokaisen median raportoiman vihaviestin kohdalla tai synnytämme siihen välittömän vastareaktion, voisimme havainnoida ympäristössämme tapahtuvia myönteisiä ilmiöitä. Pysähtyä näiden ilmiöiden äärelle ja miettiä miten minä voisin osallistua tai tukea sellaista toimintaa, jonka koen kannatettavaksi ja arvokkaaksi. Hetkinen. Ollaanko tässä nyt johtamassa havaituista tosiasioista uusia yhteiskunnallisia arvoja?  Ehkä lumedemokratiaa ei ainakaan voi korvata Hume-demokratialla. Tarvitaan jotain uutta, joka vielä etsii muotoaan.