Harri Jalonen, kirjoittaja on yliopettaja Turun ammattikorkeakoulussa ja dosentti Vaasan yliopistossa.



Kompleksisuusajattelu auttaa ymmärtämään monimutkaisia tapahtumia ja ilmiöitä

Yritysmarkkinoilla on käynnissä isojako, joka näkyy yritysten elinkaarten lyhenemisenä. Uudet teknologiat ja digitalisaatio vaikuttavat siihen, että yrityksiä fuusioituu ja ajautuu konkurssiin kiihtyvällä tahdilla. Samanaikaisesti uusia yrityksiä syntyy kuin sieniä sateella. Niistä monet tavoittelevat nopeaa kasvua ja globaalia liiketoimintaa (born global). Joistakin kehittyy yksisarvisia (unicorn), joiksi kutsutaan ei-julkisia yli miljardin euron arvoisia yrityksiä. Kansainvälisessä bisneksessä miljardin raja ei ole merkittävä. Olennaisempaa onkin, että nämä yksisarviset muuttavat toimialansa pelisääntöjä ja ansaintalogiikoita. Orgaanisen kasvun sijaan ne tavoittelevat eksponentiaalista kasvua. Esimerkkeinä majoitusbisnestä mullistava Airbnb ja henkilökuljetuksen sääntöjä uusiksi kirjoittava Uber.


Yrityksiä tuhoutuu, koska ne eivät kykene sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin. Vastaavasti uusia yrityksiä syntyy, koska ne ovat vapaita historiallisista rasitteista ja voivat rakentaa liiketoimintaansa puhtaalta pöydältä. Monet puhuvat neljännestä teollisesta vallankumouksesta viitaten sillä kehitykseen, jossa fyysiset, digitaaliset ja biologiset maailmat yhdistyvät tavalla, joka jättää jälkensä poliittisiin, sosiaalisiin ja taloudellisiin järjestelmiin. Luova tuho jyllää, mutta silti kehitystä ei pidä dramatisoida liikaa. Höyryvoima, rautatie, lennätin ja lukuisat muut ihmiskunnan suuret keksinnöt ovat ravisuttaneet aikansa suuryrityksiä ja luoneet otolliset kasvuolosuhteet uusille pelureille.

Mitä murrosvaihe merkitsee organisaatio- ja johtamistutkimukselle? Pitäisikö taloudellisia ja henkisiä panostuksia laittaa nykyistä enemmän uusien arvonluonnin mahdollisuuksien tunnistamiseen? Olisiko kenties luonnontieteellisellä tutkimuksella tarjottavana käsitteitä ja ajatusmalleja, jotka auttaisivat meitä ymmärtämään yritysten elinkaarissa ja toimialojen evoluutiossa tapahtuvia epäjatkuvuuskohtia?


Teorioita voi lainata…

Teorioiden ja käsitejärjestelmien lainaaminen tieteestä toiseen on luonnollinen ja ratkaisukeskeinen tapa edetä tilanteissa, joissa jonkin alan vakiintuneet ajattelumallit eivät enää riitä ilmiöiden ymmärtämiseen ja selittämiseen. Teorioiden lainaaminen tapahtuu harvoin äkillisinä käänteinä, sillä uudet ajattelutavat leviävät (jos leviävät) hitaasti. Organisaatiotutkimus ei ole poikkeus. Vaikka organisaatiotutkimuksessa onkin kysymys alasta, jossa vaikutteiden tietoinen hakeminen yli tieteenalarajojen on ollut ennemmin sääntö kuin poikkeus, vaikutteiden leviäminen ja hyväksyminen on ottanut aikansa. Jopa siinä määrin, että monien organisaatioteorioiden keskeisten oppien alkuperä on jo hämärtynyt.

Kuluneen parin–kolmen vuosikymmenen aikana organisaatiotutkimuksessa on tullut tavaksi soveltaa luonnontieteissä kehitettyjä teorioita. Kysymys ei ole sosiaalisten systeemien tai ihmisten käyttäytymisen selittämisestä kausaalisessa mielessä vaan tuttujen käsitteiden vertauskuvallisesta hyödyntämisestä, ilmiöiden uudenlaisesta ymmärtämisestä ja ylipäänsä ajattelun stimuloinnista.

Kompleksisuusajattelua (complexity thinking) voidaan pitää yhtenä tunnetuimmista luonnontieteellisten teorioiden organisaatiosovellutuksista. Onko kysymys ohimenevästä muodista vai jostakin pysyvämmästä, joka vaikuttaa siihen millaisina me hahmotamme organisaatioita ja niiden toimintaympäristöjä? Vastaus riippuu keneltä kysyy ja miten kompleksisuusajattelua käytetään. Kompleksisuusajattelu on kiinnostunut monia ja siksi myös laatu on sen mukaista. Itseorganisoituminen (self-organization), kaaoksen reunalla (edge of chaos), bifurkaatiopiste (bifurcation point) ja entropia (entropy) ovat käsitteitä, joiden avulla voi hämmentää yleisöään sekä hyvässä että pahassa.

Vaikka ekologiset lokerot ja innovaatioekosysteemit ovatkin löytäneet tiensä konsulttien esityksiin ja poliitikkojen puheisiin, ei niitä kannata sivuuttaa olankohautuksella. Päinvastoin, kompleksisuusajattelun kaltaiselle ”uudelle tieteelle” on tilausta, sillä se auttaa ymmärtämään kehitykseen liittyvää epävarmuutta, sattumanvaraisuutta ja ennakoimattomuutta. Kompleksisuusajattelun arvo on siinä, että se ohjaa kiinnittämään huomiota organisaatioiden, arvoketjujen, verkostojen ja liiketoimintaekosysteemien osien monimutkaiseen vuorovaikutukseen. Tutkijat puhuvat mielellään asioiden, tapahtumien ja kehityksen ilmaantumisesta (emergence). Hankalalta vaikuttava emergenssin käsite avautuu, kun ajattelee asioita, joita tapahtuu, mutta jotka eivät selity vain yhdellä tai edes muutamalla tekijällä. Miksi joidenkin kollegojen kanssa asiat sujuvat ja toisten ei? Miksi Venäjä toimii, kuten toimii?

…mutta lainaamisessa on syytä olla varovainen

Yksittäisten toimijoiden vuorovaikutuksesta ilmaantuva kokonaisuus on enemmän (tai vähemmän) kuin osiensa summa. Luonnossa tämä näkyy muun muassa lintu- ja kalaparvien käyttäytymisessä kollektiivisena älykkyytenä, joka ilmenee parvien kykynä reagoida nopeasti ulkoiseen viholliseen. Sosiaalisten systeemien maailmassa organisaatiokulttuuri on hyvä esimerkki kokonaisuudesta, jonka kaikki tietyn organisaation jäsenet tunnistavat, vaikka eivät pystykään tyhjentävästi selittämään, miksi se on sellainen kuin on. Organisaatiokulttuuri paljastaa myös ilmaantumisen prosessin kaksisuuntaisuuden: kulttuuri syntyy yksittäisistä teoista, mutta on samalla rakenne, joka ohjaa (mahdollistaen ja rajaten) yksittäisiä tekoja. Tiedättehän, ”niin ei ole meillä tapana tehdä”.

Kompleksisuusajattelussa hyödynnettävä käsitteistö riippuu näkökulmasta ja tarkastelun kohteesta. Tietyistä yhteisistä piirteistään huolimatta biologisten ja sosiaalisten systeemien erot ovat perustavanlaatuisia ja siksi käsitteistö ja erityisesti käsitteiden tulkinnoissa ja taustaoletuksissa on huomioitava kohdeilmiö ja konteksti. Vaikka sekä biologinen että sosiaalinen systeemi voivat ajautua tilaan, jota kompleksisuusajattelussa kuvataan käsitteellä kaukana tasapainosta (far–from–equilibrium), syyt eroavat toisistaan merkittävästi. Termodynaamisen systeemin tasapainottomuus johtuu kylmän ja kuuman aineen samanaikaisuudesta, kun taas organisaatiossa tasapainottomuuden taustalla vaikuttavat esimerkiksi ihmisten erilaiset ja vastakkaiset intressit.

Tutkimus kehittyy yhteiskunnan mukana

Kompleksisuusajattelun historia on lyhyt. Vielä on ennenaikaista arvioida sitä, millaisen jäljen se jättää organisaatiotutkimukseen. Ensimmäiset kompleksisuusajattelua sen nykyisessä muodossaan hyödyntävät organisaatiotutkimukset voidaan paikantaa 1990-luvulle. Merkittävimmistä tutkijoista on syytä mainita erityisesti Eve Mittleton-Kelly, Ralph Stacey, Doug Griffin, Steven Phelan ja Kurt Richardson. Heistä kukin erikseen ja osittain myös yhdessä ovat avanneet uudenlaista tapaa tarkastella organisaatioiden sisäisiä ja niiden toimintaympäristössä tapahtuvia ilmiöitä.

Kompleksisuusajattelu sisältää lukuisia tutkimussuuntauksia ja koulukuntia hieman eri painotuksin, joita kuitenkin yhdistää yhtenäinen tapa hahmottaa ja ymmärtää maailman ilmiöitä. Siksi voidaankin sanoa, että kompleksisuusajattelu edustaa sosiologi Anthony Giddensin kuvaamaa kehitystä, jossa tiede reflektoituu muun yhteiskunnan mukana. (Lue täältä lisää kompleksisuusajattelun merkityksestä, sen historiasta, erilaisista organisatorisista sovelluksista ja koulukunnista sekä suhteesta muihin teorioihin).

Jo nyt voidaan sanoa, että kompleksisuusajattelu haastaa valistuksen ajalta peräisin olevia käsityksiä järjen ja tiedon merkityksestä ja mahdollisuuksista. Siinä missä valistuksen ajan tiedettä ohjasi pyrkimys syy-seuraussuhteiden tunnistamiseen sekä luonnon ja yhteiskunnallisten ilmiöiden hallittavuuteen, kompleksisuusajattelussa suhtaudutaan penseästi ilmiöiden redusointiin kausaalisuhteisiin. Kompleksisuusajattelussa irtisanoudutaan lineaarisesta maailmankuvasta. Kompleksisuusajattelua soveltava tutkija jakaa Olavi Uusivirran huolen siitä, että vaikka ”mä voin suunnitella mun koko elämän vaimon ja viran ja talonkin. Mut kaikki menee toisin joku suunnittelee mua paremmin”. Kompleksisuusajattelussa suunnittelun ongelmana ei nähdä informaation puutetta, vaan kysymys on maailman perusominaisuudesta. Kompleksinen maailma on täynnä yllätyksiä, joihin voi varautua, mutta joiden kaikkia piirteitä ei voi etukäteen tietää.

Tulevaisuudesta ei voi tietää, mutta siihen voi varautua

Yllätykset ovat aina tilannekohtaisia, mutta yhteistä monille on se, että ne syntyvät ilmiöiden ja tapahtumien keskinäisriippuvuudesta (interdependency). Yksittäisten tapahtumien riippuvuussuhteista johtuen asioilla on tapana eskaloitua. Kärjistyessään asiat yleensä myös mutkistuvat. Eskaloituminen on epälineaarista – hyppäyksittäin etenevää kehitystä, jossa pienet asiat saavat suhteettomat mittasuhteet.

Keskinäisriippuvuus tulee esiin monissa arjen tilanteissa. Jokainen työyhteisöpalaveri on osallistujien määrästä riippumatta monimutkaisen vuorovaikutuksen ilmentymä. Huonosti muotoillun ajatuksen esittäminen tai esimiehen passiivisuus alaistensa ideoille ovat esimerkkejä tilanteista, jotka voivat käynnistää kielteisiä ja yrityksiä vahingoittavia tapahtumaketjuja, joita ei voi ymmärtää yksittäisten tekojen kautta. Yksittäisistä teoista (sanoista, katseista yms.) kärjistynyttä kokonaisuutta voidaan kutsua filosofi Esa Saarisen tapaan ”pihtaamisen kostonkierteeksi”. Kysymys on tilanteesta, jossa osapuolet ajautuvat tilanteeseen, jossa he panttaavat omaa panostaan yhteiseen hyvään. Pihtaamisen kostonkierrettä ei voi ratkaista kestävästi etsimällä konfliktiin ”syyllistä”, sillä syy ei ole yksilössä, vaan vuorovaikutustilanteessa. Organisaatioissa ihmisten ja osastojen väliset monimutkaiset vuorovaikutussuhteet ovat usein merkittävänä syynä siihen, että toinen organisaatio onnistuu strategiansa uudistamisessa, kun taas toisessa organisaatiossa strategiauudistus johtaa pattitilanteeseen.

Olennaista kompleksisuusajattelussa on sen tunnustaminen, että systeemin kehittymistä on mahdotonta ennustaa sen perusteella, mitä tiedetään systeemin osista, sillä kysymys on osien välisestä dynamiikasta, joka pitää sisällään aina mahdollisuuden yllätyksiin.

Kompleksisuusajattelu tähtää monimutkaisten vuorovaikutussuhteiden ja kytkentöjen tunnistamiseen. Se on omiaan lisäämään ymmärrystä vaihtoehtoisista kehityspoluista ja niiden mahdollisista seurauksista. Samalla kompleksisuusajattelu ohjaa etsimään mahdollisia ratkaisuja.

Tulevaisuutta ei voi ennakoida, mutta siihen voi valmistautua. Siksi oletettavaa onkin, että kompleksisuusajattelulla on annettavaa myös käytännön johtamiselle ja pragmaattista lähestymistapaa suosiville organisaatioteorioille.


Kompleksisuusajattelun lisäarvo organisaatiotutkimukselle

Kompleksisuusajattelu on lisännyt suosiotaan. Esimerkkinä tammi–helmikuun (2016) Harvard Business Review, jossa sille omistetaan kymmenkunta sivua. Martin Reeves, Simon Levin & Daichi Ueda analysoivat omassa artikkelissaan yrityksen selviytymisen biologista perustaa. Artikkelin johtopäätöksenä on, että kompleksisuusajattelu tarjoaa työkaluja, joiden avulla yritykset voivat parantaa omia selviytymismahdollisuuksiaan. Yritykset voivat tehdä paljon kehittymisensä eteen, mutta eivät yksin. Reeves, Levin & Ueda korostavat, että yksittäisten yritysten menestyminen riippuu kokonaisten liiketoimintaekosysteemin menestymisestä. Kirjoittajien mukaan olennaista selviytymisen kannalta ovat 1) ihmisten ja ideoiden monimuotoisuus, 2) modulaarinen organisaatiorakenne, 3) resurssijoustavuus, 4) yllätyksiin valmistautuminen, 5) välitön vuorovaikutus ja 6) luottamus ja vastavuoroisuus. Nämä kuusi tekijää lisäävät yritysten resilienssiä – kykyä sekä sopeutua että hyödyntää toimintaympäristön muutoksia (ks. lisää resilienssin merkityksestä).

Aina kaikki suosittu ei ole kuitenkaan hyödyllistä tai tarpeellista, eikä kaikki hyödyllinen ja tarpeellinen suosittua. Kyynisesti voidaankin kysyä kompleksisuusajattelun tieteellisen uutuusarvon perään. Esimerkiksi Steven Phelan on kyseenalaistanut oikeutuksen puhua uudesta tieteestä kompleksisuusajattelun yhteydessä. Hänen mukaansa kompleksisuusajattelussa ei ole kysymys juuri muusta kuin vanhan viinin tarjoilusta uudessa pullossa.

Kompleksisuusajattelu(kaan) ei ole lääke, joka auttaa kaikkiin vaivoihin. Kompleksisuusajattelu on monia teoreettisia näkökulmia yhdistävä viitekehys. Kompleksisuusajattelu perustuu oletukseen siitä, että ihmisten ja organisaatioiden välisissä vuorovaikutussuhteissa piilee mahdollisuus emergenttiin – yllättävään ja vaikeasti ennakoitavaan kehitykseen. Siinä missä esimerkiksi tieteellisessä liikkeenjohdossa organisaatio on rinnastettu mekaaniseksi koneeksi, jonka toiminnassa olennaista on osien oikeanlainen konfigurointi, ihmistä ja kulttuuria painottavassa kompleksisuusajattelussa organisaatio nähdään vuorovaikutussuhteista koostuvaksi kokonaisuudeksi. Organisaatio ei ole mekaaninen kone, vaan jatkuvasti uusiutuva elävä organismi. Rikkinäisen koneen voi korjata uudenveroiseksi, tulehtuneiden henkilösuhteiden paikkaaminen ei välttämättä onnistu, yrittipä mitä tahansa.

Kompleksisuusajattelu sisältää paljon vanhojen ajatusten kierrättämistä ja uudelleenotsikointia. Siitä huolimatta se ansaitsee paikkansa osana kehittyvää organisaatio- ja johtamistutkimusta. Näin siksi, että sen avulla voidaan hahmottaa, kommunikoida ja varautua ilmiöiden, tapahtumien ja toimijoiden keskinäisriippuvuussuhteista voimaansa kerääviin yllätyksiin. David Byrne on osuvasti todennut, että kompleksisuusajattelussa on pohjimmiltaan kysymys ontologisesta siirtymästä, jolla on epistemologisia ja metodologisia seurauksia. Tämä tarkoittaa samanaikaisesti sekä yhteiskunnallisia ilmiöitä tutkivien tieteiden edistymistä että tietynlaista nöyryyttä siihen, miten tutkimustiedolla voidaan ylipäänsä edistää muutoksen ymmärtämistä ja hallintaa.

Ironisesti tarkasteltuna kompleksisuusajattelu voidaan ymmärtää taidoksi (art) löytää tasapaino sen välille, että vaikka tiedämmekin monia asioita, tietämisemme asioista on luonteeltaan epävarmaa ja vajavaista. Olennaista on oivaltaa, että parhaimmillaankin kompleksisuusajattelun arvo on rajallinen. Sen avulla voidaan merkityksellistää tietynlaisia ilmiöitä. Vaikka maailma on monimutkainen paikka, silti edelleenkin monet tapahtumaketjut ovat luonteeltaan lineaarisia ja melko ennustettavia. Sanomattakin on selvää, että erilaiset ilmiöt vaativat erilaisia lähestymistapoja. Huomionarvoista lisäksi on, että kompleksisuusajattelussa ilmiön kompleksisuus ei ole sen enempää negatiivisesti kuin positiivisestikaan latautunut ilmaisu. Kysymys on elämän perusominaisuudesta, joka on ollut olemassa jo ennen kompleksisuusajatteluksi kutsutun lähestymistavan syntymistä.