Kehitysvaikutusten aikaansaaminen ja arviointi kaipaavat uusia ajatuksia

16.4.2016

Petri Uusikylä

Liioittelematta voi sanoa, että maailma on muuttunut epävakaaksi ja ennustamattomaksi. Monikerroksisuus, kompleksisuus ja ilmiöiden sekä toimijoiden moninaiset keskinäisriippuvuudet asettavat suuria haasteita paitsi kehitysyhteistyöohjelmien muotoilulle ja toimeenpanolle myös niiden arvioinnille. Suurin osa nykyisin käytettävissä olevista ohjelmointi- ja arviointimalleista ja -menetelmistä perustuu mekanistiseen ja lineaariseen käsityksiin ilmöiden syy-seuraus -suhteista. Näiden mallien kautta on mahdoton ymmärtää kehityspolitiikan laajempaa vaikuttavuutta, jota kuitenkin (ja täysin perustellusti) peräänkuulutetaan lähes joka ikisen kehitysyhteistyöohjelman ja projektin kohdalla.

Ulkoministeriö julkaisi hiljattain uudet arviointi- ja tulosohjausmanuaalinsa. Molemmat perustuvat pitkälti OECD DAC:in arviointi- ja tulosohjaussuosituksiin. Molemmat käsikirjat ovat loogisia ja selkeitä, mutta jalat irti reaalimaailman monimuotoisuudesta ja inhimillisen toiminnan epäjatkuvuudesta. Mallit nojaavat vahvasti lineaariseen Logica Framework tai Result chain -ajatteluun ja tarjoavat näin vain vähän uusia menetelmiä tai tulkintakehyksiä kompleksisten tai pirullisten ongelmien (merkityksessä wicked problems) arviointiin. Kehityspoliittisen toimikunnan aikaisempina vuosina korostamassa politiikkajohdonmukaisuusajattelussa kompleksisuus ja keskinäisriippuvuudet olivat paremmin läsnä, mutta tämä käsite on pitkälti kadonnut viimeaikaisesta kehityskeskustelusta.

Ulkoasiainministeriön tulisi olla aloitteellinen uudenlaisen arviointiparadigman ja kompleksisen arviointimallin lanseerauksessa. Vuonna 2015 järjestetty, Richard Hummelbrunnerin ja Bob Williamsin vetämä systeemisen arvioinnin asiantuntijakoulutus sekä Beam-ohjelman kehittävän arvioinnin kokeilu edustavat ennakkoluulottomia avauksia tällä saralla. Lisää uusia ajatuksia voi myös Ben Ramalingamin "Aid on the Edge of Chaos" -teoksesta sekä Michael Q. Pattonin uudesta Developmental Evaluation kirjasta. Lisäksi Transaction Books julkaisi hiljattain toimitetun teoksen Evaluating the Complex - Attribution, Contribution and Beyond.

Kehitysyhteistyössä kuvitellaan, että köyhyyden poistamiseen tai yritysekosysteemien vahvistamiseen päästään mekaanisesti toteuttamalla rahoitusohjelmia toisensa perään ja mittaamaalla näiden tuloksia ja vaikutuksia metrimitalla käyttäen hyväksi etukäteen laadittuja indikaattoreita. Tähän ajatteluun on sisäänrakennettu varsin vahva suunnitelmatalouden harha. Todellisuudessa ihmisyhteisöt ovat monimutkaisia verkostoja, joissa kaikki liittyy kaikkeen – kuten myös kehityksessä. Näin tiivistää tietokirjailija ja tutkija Ben Ramalingam, joka pyrkii muuttamaan kehitysajattelua tuoreella kirjallaan "Aid on the Edge of Chaos"

Ramalingamin kirja on täynnä kiinnostavia esimerkkejä siitä, miten muilta tieteenaloilta tutuilla mallinnuksilla on onnistuttu tekemään hyvää kehitysyhteistyössä – ja mitä virheitä on tehty, kun asioiden monimutkaista luonnetta ei ole ymmärretty. Kirja alkaa kuvauksella Balin terassiviljelmistä, jotka 1970-luvulla lähestulkoon tuhottiin kehityspyrkimyksillä vihreän vallankumouksen toivossa. Terassiviljelyn taustalla on monisyinen systeemi veden ja mineraalien kiertokulkua, tuholaisten torjuntaa sekä ihmisyhteisöjen suhteita. Yhteistyö hälveni, veden ja tuholaisten tasapaino järkkyi, ja Bali ajautui pahaan taantumaan. Positiivinen esimerkki taas tulee malarian ehkäisystä. Malarian vastaisessa työssä keskitytään erityisesti halpojen hyttysverkkojen jakamiseen, vaikka malarian ehkäisyyn voisi olla – ja onkin jo löydetty – keinoja, jotka puuttuvat ongelmaan aiemmin: esimerkiksi maatalouden ratkaisuilla on saatu verkkoja parempia tuloksia aikaan. Lähteenä tässä on ollut Kepa sivuilla julkaistu kirjoitus kompleksisuudesta kehitysyhteistyössä (www.kepa.fi).


Afganistanin NATO-operaatio kompleksisena systeeminä, jossa yhteiskunnan eri osa-alueet ovat keskenäisriippuvaisia ja kytköksissä toisiinsa.


Kompleksisuusteoria ja siitä johdetut mallit voivat kääntyä helposti myös itseään vastaan. Kompleksiset mallit lamaannuttavat ja lopulta kadottavat tarkasteltavaa ilmiötä käsittävän ison kuvan. New York Times julkaisi 26.4.2010 artikkelin, jossa Elisabeth Bumiller siteerasi Nato-joukkojen Afganistanin operaation komentajan, kenraali Stanley A. McChrystalin ärhentelyä Yhdysvaltain Afganistanin operaatiota kuvaavaa kompleksisuuskarttaa kohtaan. Jutun pääviesti oli se kuinka Powerpoint-todellisuudessa elävät konsultit ja neuvonantajat kuvittelevat tiivistävänsä todellisuuden muutamaan bullet pointiin ja kausaali- tai systeemikarttaan. Oli niin tai näin, niin yllä oleva Afganistanin sodan operaatiokartta osoittaa, että myös rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatiot menestyvät tai kaatuvat usein muiden kuin sotilaallisten saavutusten kautta.

Kaiken kompleksisuuden keskellä on hyvä muistaa Wilhelm Occamilaisen (1285-1350) havainto, että asioita ei tule monimutkaistaa tarpeettomasti. Occamin partaveitsi on periaate, jonka mukaan ilmiöitä selittävien tekijöiden määrän tulee olla mahdollisimman vähäinen. Selityksistä tulee siis karsia kaikki ylimääräiset tekijät eli teorioiden tulee olla mahdollisimman yksinkertaisia. Occamin partaveitsen mukaan kilpailevista, yhtä selitysvoimaisista teorioista tulisi valita kaikista yksinkertaisin. Sama pätee myös kehityspoliitikan ohjelmavaihtoehtoihin ja vaikutusarviointeihin. Valittakoon kilpailevista vaihtoehdoista se, mikä yksinkertaisemmin ja kustannustehokkaimmin toteuttaa sille asetetut päämäärät ja tavoitteet.