Lumedemokratiasta kaikkien sotaan kaikkia vastaan


Vuonna 2009 Katja Boxberg ja Taneli Heikka julkaisivat avoimen yhteiskunnan puolustukseksi laaditun pamfletin Lumedemokratia. Kirja pöllytti vanhoja elitistisiä valtarakenteita ja peräänkuulutti avointa keskustelua kansakunnan tilasta ja historiasta. Myös uusia toimijoita kaivattiin vallankäytön areenalle tuomaan moniäänisyyttä ummehtuneeseen poliittiseen keskusteluun.

Vajaassa kymmenessä vuodessa moni asia on muuttunut – jopa siinä määrin, että konsensusyhteiskuntaa on tullut ikävä. Kun pullonhenki päästettiin vapaaksi, se ei ollutkaan mikään Afrodite tai Apollon vaan näyttöpäätteen takana istuva kalsarikänninen Haades; räyhähenki, joka pohjattoman tietämättömyyden tilassa kommentoi itsevarmalla äänellä, vahvasti yksinkertaistaen, kompleksisen maailman ilmiöitä. Nimimerkin takaa luonnollisesti.

Taloustieteessä puhutaan schumpeteriläisestä luovasta tuhosta, jossa vanhat yritykset, tuotteet ja ammatit katoavat uusien ja tuottavampien tieltä. Ehkä totuudenjälkeisessä politiikassakin on kyse vanhojen valtarakenteiden kuolemasta ja uusien syntymisestä niiden tilalle. Millaisten - sitä ei varmasti kukaan vielä osaa kuvata. Olemme saavuttaneet eräänlaisen bifurkaatiopisteen, jossa vanha valistuksen ideologian mukaan viritetty edustuksellisen demokratian malli häilyy uuden, reaaliajassa toimivan ja kantaa ottavan suoran osallistumisen taustalla - väliin sammuen ja väliin syttyen uudelleen. Onkin kiinnostavaa pohtia millainen uusi tai syntymässä oleva poliittinen kulttuuri on?

Valtamedialla ja perinteisillä politiikan tutkijoilla on tähän masentavan selkeä vastaus. Uustietämättömyys on johtamassa ääriliikkeiden, rasismin ja suvaitsemattomuuden kasvuun. Konsensusyhteiskunnista on siirrytty dissensus-yhteiskuntiin. Viimeinen esimerkki saatiin viikon takaisista Saksan vaaleista, joissa oikeistopopulistinen AfD-puolue nousi kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi ja raivasi tiensä liittopäiville.  Syyrian kriisin liikkeelle laittamat pakolaisvirrat ovat aiheuttaneet huolta kaikkialla Euroopassa. Pelosta nouseva luonnollinen reaktio on kosto tai Saksan tapauksessa valtaeliittiin kohdistuva syvä epäluottamus ja tyytymättömyys.

Uutta demokratiaa ei kutenkaan rakenneta pelon voimalla vaan uudenlaisella yhteisöllisyydellä. Ongelmat ympärillämme (niin globaalisti kuin lokaalisti) ovat niin monimutkaisia ja muodostavat keskinäisriippuvuussuhteessa olevia ongelmaryppäitä, joita ei enää voida ratkaista toimialakohtaisin erillispäätöksin tai kapeiden erillisintressien määritteleminä. Uuskonsensus ei siis voi olla Boxbergin ja Heikan kritisoimaa korporativistista ylhäältä alas –saneltua hierarkkista vallankäyttöä vaan kansalaisyhteiskunnan tasolla synnytettyä pienimuotoista asioiden yhteensovittamista ja asteittaista parantamista.

Tämä ajattelu ei ole vain deliberatiivista haihattelua vaan sitä tapahtuu jo kaiken aikaa niin kaupunkiyhteisöissä kuin maaseudulla, jossa talkoohengellä ja yhteistoiminnalla on syvät kulttuuriset juuret. Kyse on pitkälti myös näkökulman muutoksesta. Sen sijaan, että haukomme henkeämme jokaisen median raportoiman vihaviestin kohdalla tai synnytämme siihen välittömän vastareaktion, voisimme havainnoida ympäristössämme tapahtuvia myönteisiä ilmiöitä. Pysähtyä näiden ilmiöiden äärelle ja miettiä miten minä voisin osallistua tai tukea sellaista toimintaa, jonka koen kannatettavaksi ja arvokkaaksi. Hetkinen. Ollaanko tässä nyt johtamassa havaituista tosiasioista uusia yhteiskunnallisia arvoja?  Ehkä lumedemokratiaa ei ainakaan voi korvata Hume-demokratialla. Tarvitaan jotain uutta, joka vielä etsii muotoaan.